Mitä interpersoonallinen psykoterapia on?
Interpersoonallinen psykoterapia (IPT) on alun perin depression hoitoon kehitetty lyhytkestoinen psykoterapia. Se on käytännönläheinen, teoreettisesti suhteellisen yksinkertainen, kohtalaisen helposti opittava ja diagnoosilähtöinen hoitomuoto. IPT on myös tieteellisesti perusteellisesti tutkittu psykoterapiamenetelmä ja siitä on kehitetty sovelluksia muidenkin psykiatristen häiriöiden hoitoon. Yhdysvaltalaiset Gerald L. Klerman ja Myrna M. Weissman kollegoineen kehittivät sen 1970-luvulla vaihtoehdoksi ja lisäksi masennustilan lääkehoidolle. IPT perustuu 1940- ja 1950-luvuilla syntyneeseen interpersoonalliseen teoriaan ja Adolf Meyerin psykobiologiseen teoriaan. Kummassakin ajattelutavassa psykiatriset häiriöt nähdään paremminkin interpersoonallisina eli ihmisten välisiin suhteisiin liittyvinä ilmiöinä kuin puhtaasti intrapsyykkisinä tai biologisina ongelmina. Myös kiintymyssuhdeteoria on IPT:n taustateoriana.
IPT:n lähtökohdat voidaan kiteyttää kolmeen yksinkertaiseen perusperiaatteeseen:
1) Masennustila on sairaus, sitä voidaan hoitaa, eikä siihen sairastuminen ole potilaan vika.
2) Masennustilan ja potilaan sosiaaliseen rooliin vaikuttavien elämäntapahtumien välillä on yhteys. Negatiiviset tapahtumat voivat johtaa mielialan laskuun, ja masentuneella mielialalla on taipumus huonontaa sosiaalista toimintakykyä ja siten edelleen altistaa huonoille tapahtumille. Tämä yhteys on myös hoidon polttopisteenä.
3) Potilas voi käyttää kyseisen yhteyden ymmärtämistä vaikeuksiensa ratkaisemisessa. Potilaat saavatkin apua IPT:n avulla oppimalla paremmin hallitsemaan omaa elämäänsä ja ratkaisemalla tunneperäisesti latautuneita interpersoonallisia ongelmia. Hoidon onnistuminen ei kuitenkaan riipu pelkästään ymmärtämisestä vaan myös konkreettisten muutosten aikaansaamisesta potilaan elämässä.
Hoidon vaiheet ja fokukset
IPT-hoitoprosessi kestää tavallisesti 3-4 kuukautta (12–16 viikoittaista istuntoa) ja siinä on kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa (joka yleensä sijoittuu käynneille 1-3 tehdään depressiodiagnoosi, määritetään interpersoonallinen tilanne, jossa depressio-oireilu alkoi ja yhdistetään nämä interpersoonalliseen formulaatioon, joka liittää masennusjakson tavallisesti yhteen neljästä interpersoonallisesta ongelma-alueesta. Nämä neljä ongelma-aluetta ovat: 1. suru (komplisoitunut tai kesken jäänyt surutyö), 2. rooliristiriita, 3. roolin muutos ja 4. interpersoonalliset puutokset (tai elämäntapahtumien puute). Sen jälkeen, kun potilaan kanssa on neuvoteltu tapausformulaatiosta ja hän on sen hyväksynyt, siitä tulee hoidon polttopiste ja hoitoprosessin toinen vaihe alkaa.
Prosessin ensimmäisessä vaiheessa terapeutin tehtävänä on myös tarjota potilaalle sairaan rooli. Depressio alentaa tavallisesti potilaan toimintakykyä eikä hän siksi selviä niistä tehtävistä joista hän suoriutuu terveenä ollessaan. Depressiopotilaat kuitenkin tavallisesti syyttävät tästä itseään ja pitävät itseään kelvottomina ihmisinä. Sairaan roolin (ehkä parempi suomenkielinen termi olisi itse asiassa toipilaan rooli) tarjoamisella tarkoitetaankin sitä, että potilasta autetaan vapautumaan näistä itsesyytöksistä kertomalla hänelle että depressiosairauteen kuuluu se, että ei kykene selviytymään kaikesta sellaisesta josta selviää terveenä. Sairaan rooli on kuitenkin väliaikainen tila ja se purkautuu sairausjakson mentyä ohi. Myös tästä potilasta muistutetaan.
Sairaan rooliin liittyy siis aina ajatus aktiivisesta kuntoutumisesta, eikä se siksi perusajatukseltaan ole samanlainen kuin sairausloma, joka pahimmillaan passivoi potilasta mikäli siihen ei liitetä aktiivisia kuntouttavia toimenpiteitä. Sairausloma ei luonnollisesti ole IPT:ssä kielletty. Oleellista on, että hoito on aktiivista ja sairausloman aikanakin potilaan kanssa työskennellään hänen interpersoonallisten ongelmiensa ratkaisemiseksi.
Interpersoonallisen psykoterapian ensimmäisessä vaiheessa terapeutti selittää IPT:n periaatteen, jonka mukaan hoidon polttopisteessä ovat viimeaikaiset elämäntapahtumat ja mieliala eikä esimerkiksi koko potilaan lapsuus, hänen koko elämänhistoriansa tai vaikkapa unien käsittely. Hoito sisältää myös psykoedukaatiota depressiosta ja sen eri hoitovaihtoehdoista ja yksi hoidon keskeinen elementti on pitää yllä toivoa paranemisesta.
Hoidon aikana fokusoidaan yhteen tai enintään kahteen neljästä interpersoonallisesta ongelma-alueesta. Kullekin ongelma-alueelle on olemassa erillinen toimintastrategia, jolla on tarkoitus helpottaa potilasta selviämään ongelmien kanssa ja niin muodoin saada aikaan depressio-oireiden lieventyminen.
Terapian lopetusvaiheessa muutamien viimeisten istuntojen aikana terapiassa korostetaan potilaan riippumattomuutta ja kompetenssia sekä hänen edistymistään ja onnistumisiaan tämän lyhyen hoidon aikana. Terapeutin tehtävänä on myös muistuttaa uudelleen depression luonteesta ja uusiutumisriskistä. Ellei potilas ole parantunut, terapeutti toteaa, että terapia on epäonnistunut – ei potilas – ja tarjoaa vaihtoehtoisia hoitoja. Uusiutuvaa depressiota poteville, jotka ovat saaneet aikaisemmin apua IPT:stä, voidaan tarjota uutta IPT-jaksoa uuden masennusjakson yhteydessä. Koska IPT pohjautuu lääketieteelliseen malliin depressiosta, se on helppo yhdistää myös lääkehoitoon.